”And here... we... go!”

Kun olin pikkupoika mun isoveli asui toisessa maassa ja lensi kotiin pari kertaa vuodessa. Odotin aina kovasti, että isoveli tulee kotiin. Katsottiin kerran isän kanssa ”Alive” elokuvaa samana päivänä kun mun veljellä oli lento. Aloin pelätä, että mitä jos mun veljen kone tippuu. Tajusin kuitenkin, että tapaus, jossa me katotaan lentokoneturmasta kertova elokuva samana päivänä kun mun veljen lentokone tippuis on niin ironinen ja epätodennäköinen, että niin ei voi käydä. Eikä käynytkään.

Tapaus, jossa kaveri kirjottais blogia epäonnistumisistaan ja ahdingoistaan elokuvakäsikirjoittamisessa nousten kuitenkin vähitellen onnistumisiin ja lopulta ihka-aidoks ja oikeaks elokuvakäsikirjoittajaks nauttien suuren yleisön suosiota ja huimien rahasummien loputtomalta tuntuvaa flowta on vähintään yhtä epätodennäköistä. Mut oishan se nyt siistiä.

That being said, teen heti aluksi selväksi, että kirjoitan tätä blogia ennen kaikkea itseäni varten. Tulen vetoamaan tähän siinä vaiheessa kun parhaista yrityksistäni luoda mielenkiintoista, elämänmakuista ja nokkelaa tekstiä huolimatta lukijakuntani ei nouse yli kolmen. Aion siinä tapauksessa myös nirpistää nokkaani teille kaikille, jotka ette tekstejäni lue, olla miettimättä sitä, että ettette siinä tapauksessa lue tätäkään ja vedota siihen tosiasiaan, että olen luova ja, että minua ei liikuta pätkääkään tykkäävätkö muut teksteistäni tai ajatuksistani, koska suurin syy tähän kaikkeen on muodikas itsensä toteuttamisen tarve. Nih.

Asiaan.

Käsikirjoittamiseen liittyy haasteita. Ainakin mulla. Myös kuulemma muilla. Mun kohtaamat haasteet saattaa silti olla erilaisia kuin muilla. Mut tuskin. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa niistä.

Elokuviin liittyy taikaa. En usko taikaan. Mutta elokuvissa sitä vaan on. Mun mielestä. Ja monien muidenkin. Ajattelin kirjoitella tästäkin ihmejutusta.

Elämä ei oo elokuvaa. Elokuvat ei oo elämä. (see what I did thar?). Voi olla, että välillä avaudun tämänkin dilemman aiheuttamista turhautumisista.

Riittänee täksi kerraksi.