Kuka muistaa?

Kaikki suuret elokuvantekijät tuntuvat muistavan ensimmäisen kertansa elokuvissa ja sen tekemän vaikutuksen heidän elämäänsä. Mä en muista. Ei näytä lupaavalta.

Parista kotimaisesta leffasta

Oon katsonut nyt muutaman päivän sisällä kaksi kotimaista elokuvaa. Yleensä niitä ei tuu katottua juuri lainkaan, mutta välillä sitä haluaa antaa niille uuden mahdollisuuden muuttaa pinttynyttä käsitystä niiden heikkoudesta. Voin sanoa, että uskoni suomalaiseen elokuvaan on hieman kasvanut.

Katsoin pari päivää sitten Pussikaljaelokuvan ja viime yönä elokuvan Syvälle Salattu. En valitettavasti löytänyt netistä kummankaan leffan käsistä. Mun mielestä on reilua, että lukee käsikirjoittajan alkuperäisen luomuksen jos aikoo elokuvan käsistä analysoida ja arvostella. Toisaaltahan elokuvaa saa rauhassa arvostella yksittäisenä ja omilla jaloillaan seisovana teoksena, mutta siinä tapauksessa on fiksua tajuta, että siinä esiintyvä ”käsis” ei ole ainoastaan käsikirjoittajan vaan myös ohjaajan ja näyttelijöiden tuotos, joka voi erota käsikirjoittajan alkuperäisestä luomuksesta.

Pussikaljaelokuvassa ykköseks nousi kesän tunnelma: auringonpaistetta, unettomat yöt, kaverit ja ennen kaikkea elokuvan peruspilarina toimiva huolettomuus ja kiireettömyys. Paikallisen filmtownin työntekijä ehti varoitella mua elokuvan mitään sanomattomuudesta ja paikallaan polkemisesta, joten tiesin olla odottamatta mitään älytöntä juonta tai selkeää siirtymistä paikasta a pisteeseen b. Elokuva pohjautuu kolmikon ystävyyteen, kesäisen päivän satunnaisiin tilanteisiin ja niissä kolmikon kesken tapahtuvaan dialogiin, joka pelaa hyvin isoa osaa elokuvassa. Elokuvan suurin kompastuskivi onkin nimenomaan dialogin luonnottomuus, joka johtuu osittain näyttelijöistä, mutta myös isolta osalta ohjauksesta. Mua kiinnostais tietää kuinka pitkät treenit elokuvanteossa ehdittiin pitää ennen kuvausten aloittamista, koska välillä tuntu, että joidenkin dialogipätkien esiintuonti oli räikeästi pielessä. Pari replaa oikein raapas sydäntä. Eero Milonoffille täytyy silti antaa thumbs up. Hän sai sanat sopimaan suuhunsa ja oli syy elokuvan parhaisiin nauruihin.

Selkeän juonen puuttuminen ei tarkoita, etteikö leffassa yritetä sanoa jotain. Elokuva on pohjimmiltaan kertomus ystävyydestä ja päähahmot käyvät keskustelua heidän välisestä ystävyydestä ja siitä nousevista tunteista. Elokuva oli sen verran räikeän minimalistinen, että nämä pienetkin kohdat, jossa yritettiin sanoa jotain, pistivät silmään. Olisin tykännyt elokuvasta enemmän jos rohkeassa lähestymistavassa oltaisiin uskallettu pysyä loppuun asti ja kavereiden kesäpäivää oltaisiin seurattu loppuun asti kylmän viileän objektiivisesti. Sitä paitsi kaverusten välinen toiminta ja muu dialogi puhuu omasta puolestaan ilman, että tarvittiin yhtään tunteita selittävää ekspositiota. Leffa pohjautuu Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani kirjaan ja kirjassahan tällainen tunteiden esiintuonti toimii aivan erilailla kuin elokuvissa. Veikkaan, että elokuvantekijät halusivat tuoda kirjan vahvimman sanoman selkeästi esiin myös elokuvassa.

Liiallinen dialogi otti korvaani myös elokuvassa Syvälle Salattu. Käsikirjoitusvaiheessa sitä luulee tiettyjä dialoginpätkiä tarpeellisiks ja toimiviks ruusuiks, mutta ne vaan ei sitten ole lopullisessa audiovisuaalisessa kokonaisuudessa tarpeellisia ja voivat peräti muodostua risuiks. Jos toiminta tai tilanne selkeästi sanoo sen, niin hahmon ei vaan tarvitse, etenkin jos se kuulostaa sellaiselta mitä oikea ihminen ei vastaavassa tilanteissa sanois. Siks kai sanotaan, että dialogia kirjoittaessa olisi hyvä vähintään lukea replat itselleen ääneen, koska mielensopukoissa ne saattaa kuulostaa järkevältä vaikkeivat sitä sitten valkokankaalla ole. Pyrin elokuvia katsellessani aika ajoin kuvittelemaan kohtauksia ilman dialogia ja sitä vaan huomaa miten usein tietyt kohtaukset toimisi paremmin pienemmällä puheen määrällä. Tiedän, että liialliseen dialogiin on helppo kompastua, koska sen kautta on niin paljon vaivattomampaa tuoda tietoa esiin tai tukea sitä sen sijaan, että näyttäisi sen toiminnalla.

Syvälle Salattu elokuvassa on selkeitä trilleri- ja kauhugenrellekin ominaisia elementtejä. Krista Kososen esittämä ympäristöasioita hoitava juristi joutuu kohtaamaan menneisyytensä painajaisia syrjäisessä pikkukylässä, josta hänen perheensä on kotoisin ja jonne työ häntä ajaa poikansa Nikon kanssa. Elokuva onnistuu luomaan jännitystä ja mysteeriä. Näyttelijät tekevät työnsä hyvin ja Krista Kososta on mukava seurata, vaikka jäin väkisin miettimään olisiko rooli toiminut paremmin vähän vanhemmalla naisnäyttelijällä, joka olisi voinut istua huolehtivan äidin rooliin paremmin.

Olin pettynyt elokuvan loppuun. Käsikirjoitus yrittää yllättää ennakkoarvaamattomuudellaan, mutta onnistuu vain tippumaan toiseen kuoppaan: sekavuuteen ja väkisinväännettyyn juonen käänteeseen. En pahemmin ole tämäntyyppisten elokuvien fani, joissa menneisyden salaisuudet ja traumat kiusaavat päähahmoa. Käsikirjoittaja Pekko Pesonen kirjoittaa tästä ilmiöstä blogissaan http://suomileffa.fi/blogit/courier-new/trauma-ei-riita/.

Lisäksi mua kiinnostais tietää oliko elokuvassa esiintyvä alkumontaasi alkuperäisessä käsiksessä, koska elokuva olisi voinut toimia paremmin ilman sitä. Yksi käsikirjoituksen suurimmista haasteista onkin osata arvioida missä tahdissa tuoda tietoa esiin, ettei yliarvioi yleisöä aiheuttaen sekaannusta ja kärryiltä putoamista, eikä aliarvioi yleisöä aiheuttaen tylsistymistä.

Kuten sanoin, uskoni suomalaiseen elokuvaan on hieman kasvanut. Molemmat elokuvat olivat erilaisuudestaan huolimatta helppoja seurata ja viihdyttäviä. Mitä muuta sitä elokuvalta tarvitsee? Molemmille elokuville vielä papukaijatarra siitä, että onnistuivat välttymään suomielokuvia piinaavilta väkinäisiltä ja ärsyttäviltä alaston- ja seksikohtauksilta.

”And here... we... go!”

Kun olin pikkupoika mun isoveli asui toisessa maassa ja lensi kotiin pari kertaa vuodessa. Odotin aina kovasti, että isoveli tulee kotiin. Katsottiin kerran isän kanssa ”Alive” elokuvaa samana päivänä kun mun veljellä oli lento. Aloin pelätä, että mitä jos mun veljen kone tippuu. Tajusin kuitenkin, että tapaus, jossa me katotaan lentokoneturmasta kertova elokuva samana päivänä kun mun veljen lentokone tippuis on niin ironinen ja epätodennäköinen, että niin ei voi käydä. Eikä käynytkään.

Tapaus, jossa kaveri kirjottais blogia epäonnistumisistaan ja ahdingoistaan elokuvakäsikirjoittamisessa nousten kuitenkin vähitellen onnistumisiin ja lopulta ihka-aidoks ja oikeaks elokuvakäsikirjoittajaks nauttien suuren yleisön suosiota ja huimien rahasummien loputtomalta tuntuvaa flowta on vähintään yhtä epätodennäköistä. Mut oishan se nyt siistiä.

That being said, teen heti aluksi selväksi, että kirjoitan tätä blogia ennen kaikkea itseäni varten. Tulen vetoamaan tähän siinä vaiheessa kun parhaista yrityksistäni luoda mielenkiintoista, elämänmakuista ja nokkelaa tekstiä huolimatta lukijakuntani ei nouse yli kolmen. Aion siinä tapauksessa myös nirpistää nokkaani teille kaikille, jotka ette tekstejäni lue, olla miettimättä sitä, että ettette siinä tapauksessa lue tätäkään ja vedota siihen tosiasiaan, että olen luova ja, että minua ei liikuta pätkääkään tykkäävätkö muut teksteistäni tai ajatuksistani, koska suurin syy tähän kaikkeen on muodikas itsensä toteuttamisen tarve. Nih.

Asiaan.

Käsikirjoittamiseen liittyy haasteita. Ainakin mulla. Myös kuulemma muilla. Mun kohtaamat haasteet saattaa silti olla erilaisia kuin muilla. Mut tuskin. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa niistä.

Elokuviin liittyy taikaa. En usko taikaan. Mutta elokuvissa sitä vaan on. Mun mielestä. Ja monien muidenkin. Ajattelin kirjoitella tästäkin ihmejutusta.

Elämä ei oo elokuvaa. Elokuvat ei oo elämä. (see what I did thar?). Voi olla, että välillä avaudun tämänkin dilemman aiheuttamista turhautumisista.

Riittänee täksi kerraksi.