Kaikki suuret elokuvantekijät tuntuvat
muistavan ensimmäisen kertansa elokuvissa ja sen tekemän vaikutuksen heidän elämäänsä. Mä en muista. Ei näytä
lupaavalta.
You know how to whistle, don't you?
perusjätkän ajatuksia elokuvakäsikirjoittamisesta
maanantai 12. maaliskuuta 2012
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Parista kotimaisesta leffasta
Oon katsonut nyt muutaman päivän
sisällä kaksi kotimaista elokuvaa. Yleensä niitä ei tuu katottua
juuri lainkaan, mutta välillä sitä haluaa antaa niille uuden
mahdollisuuden muuttaa pinttynyttä käsitystä niiden heikkoudesta.
Voin sanoa, että uskoni suomalaiseen elokuvaan on hieman kasvanut.
Katsoin pari päivää sitten
Pussikaljaelokuvan ja viime yönä elokuvan Syvälle Salattu. En
valitettavasti löytänyt netistä kummankaan leffan käsistä. Mun
mielestä on reilua, että lukee käsikirjoittajan alkuperäisen
luomuksen jos aikoo elokuvan käsistä analysoida ja arvostella.
Toisaaltahan elokuvaa saa rauhassa arvostella yksittäisenä ja
omilla jaloillaan seisovana teoksena, mutta siinä tapauksessa on
fiksua tajuta, että siinä esiintyvä ”käsis” ei ole ainoastaan
käsikirjoittajan vaan myös ohjaajan ja näyttelijöiden tuotos,
joka voi erota käsikirjoittajan alkuperäisestä luomuksesta.
Pussikaljaelokuvassa ykköseks nousi
kesän tunnelma: auringonpaistetta, unettomat yöt, kaverit ja ennen
kaikkea elokuvan peruspilarina toimiva huolettomuus ja kiireettömyys.
Paikallisen filmtownin työntekijä ehti varoitella mua elokuvan
mitään sanomattomuudesta ja paikallaan polkemisesta, joten tiesin
olla odottamatta mitään älytöntä juonta tai selkeää
siirtymistä paikasta a pisteeseen b. Elokuva pohjautuu kolmikon
ystävyyteen, kesäisen päivän satunnaisiin tilanteisiin ja niissä
kolmikon kesken tapahtuvaan dialogiin, joka pelaa hyvin isoa osaa
elokuvassa. Elokuvan suurin kompastuskivi onkin nimenomaan dialogin
luonnottomuus, joka johtuu osittain näyttelijöistä, mutta myös
isolta osalta ohjauksesta. Mua kiinnostais tietää kuinka pitkät
treenit elokuvanteossa ehdittiin pitää ennen kuvausten
aloittamista, koska välillä tuntu, että joidenkin dialogipätkien
esiintuonti oli räikeästi pielessä. Pari replaa oikein raapas
sydäntä. Eero Milonoffille täytyy silti antaa thumbs up. Hän sai
sanat sopimaan suuhunsa ja oli syy elokuvan parhaisiin nauruihin.
Selkeän juonen puuttuminen ei
tarkoita, etteikö leffassa yritetä sanoa jotain. Elokuva on
pohjimmiltaan kertomus ystävyydestä ja päähahmot käyvät
keskustelua heidän välisestä ystävyydestä ja siitä nousevista
tunteista. Elokuva oli sen verran räikeän minimalistinen, että
nämä pienetkin kohdat, jossa yritettiin sanoa jotain, pistivät
silmään. Olisin tykännyt elokuvasta enemmän jos rohkeassa
lähestymistavassa oltaisiin uskallettu pysyä loppuun asti ja
kavereiden kesäpäivää oltaisiin seurattu loppuun asti kylmän
viileän objektiivisesti. Sitä paitsi kaverusten välinen toiminta
ja muu dialogi puhuu omasta puolestaan ilman, että tarvittiin yhtään
tunteita selittävää ekspositiota. Leffa pohjautuu Mikko Rimmisen
Pussikaljaromaani kirjaan ja kirjassahan tällainen tunteiden
esiintuonti toimii aivan erilailla kuin elokuvissa. Veikkaan, että
elokuvantekijät halusivat tuoda kirjan vahvimman sanoman selkeästi
esiin myös elokuvassa.
Liiallinen dialogi otti korvaani myös
elokuvassa Syvälle Salattu. Käsikirjoitusvaiheessa sitä luulee
tiettyjä dialoginpätkiä tarpeellisiks ja toimiviks ruusuiks, mutta
ne vaan ei sitten ole lopullisessa audiovisuaalisessa
kokonaisuudessa tarpeellisia ja voivat peräti muodostua risuiks. Jos
toiminta tai tilanne selkeästi sanoo sen, niin hahmon ei vaan
tarvitse, etenkin jos se kuulostaa sellaiselta mitä oikea ihminen ei
vastaavassa tilanteissa sanois. Siks kai sanotaan, että dialogia
kirjoittaessa olisi hyvä vähintään lukea replat itselleen ääneen,
koska mielensopukoissa ne saattaa kuulostaa järkevältä vaikkeivat
sitä sitten valkokankaalla ole. Pyrin elokuvia katsellessani aika
ajoin kuvittelemaan kohtauksia ilman dialogia ja sitä vaan huomaa
miten usein tietyt kohtaukset toimisi paremmin pienemmällä puheen
määrällä. Tiedän, että liialliseen dialogiin on helppo
kompastua, koska sen kautta on niin paljon vaivattomampaa tuoda
tietoa esiin tai tukea sitä sen sijaan, että näyttäisi sen
toiminnalla.
Syvälle Salattu elokuvassa on selkeitä
trilleri- ja kauhugenrellekin ominaisia elementtejä. Krista Kososen
esittämä ympäristöasioita hoitava juristi joutuu kohtaamaan
menneisyytensä painajaisia syrjäisessä pikkukylässä, josta hänen
perheensä on kotoisin ja jonne työ häntä ajaa poikansa Nikon
kanssa. Elokuva onnistuu luomaan jännitystä ja mysteeriä.
Näyttelijät tekevät työnsä hyvin ja Krista Kososta on mukava
seurata, vaikka jäin väkisin miettimään olisiko rooli toiminut
paremmin vähän vanhemmalla naisnäyttelijällä, joka olisi voinut
istua huolehtivan äidin rooliin paremmin.
Olin pettynyt elokuvan loppuun.
Käsikirjoitus yrittää yllättää ennakkoarvaamattomuudellaan,
mutta onnistuu vain tippumaan toiseen kuoppaan: sekavuuteen ja
väkisinväännettyyn juonen käänteeseen. En pahemmin ole
tämäntyyppisten elokuvien fani, joissa menneisyden salaisuudet ja
traumat kiusaavat päähahmoa. Käsikirjoittaja Pekko Pesonen
kirjoittaa tästä ilmiöstä blogissaan
http://suomileffa.fi/blogit/courier-new/trauma-ei-riita/.
Lisäksi mua kiinnostais tietää oliko
elokuvassa esiintyvä alkumontaasi alkuperäisessä käsiksessä,
koska elokuva olisi voinut toimia paremmin ilman sitä. Yksi
käsikirjoituksen suurimmista haasteista onkin osata arvioida missä
tahdissa tuoda tietoa esiin, ettei yliarvioi yleisöä aiheuttaen
sekaannusta ja kärryiltä putoamista, eikä aliarvioi yleisöä
aiheuttaen tylsistymistä.
Kuten sanoin, uskoni suomalaiseen
elokuvaan on hieman kasvanut. Molemmat elokuvat olivat
erilaisuudestaan huolimatta helppoja seurata ja viihdyttäviä. Mitä
muuta sitä elokuvalta tarvitsee? Molemmille elokuville vielä
papukaijatarra siitä, että onnistuivat välttymään suomielokuvia
piinaavilta väkinäisiltä ja ärsyttäviltä alaston- ja
seksikohtauksilta.
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
”And here... we... go!”
Kun olin pikkupoika mun isoveli asui
toisessa maassa ja lensi kotiin pari kertaa vuodessa. Odotin aina
kovasti, että isoveli tulee kotiin. Katsottiin kerran isän kanssa
”Alive” elokuvaa samana päivänä kun mun veljellä oli lento.
Aloin pelätä, että mitä jos mun veljen kone tippuu. Tajusin
kuitenkin, että tapaus, jossa me katotaan lentokoneturmasta kertova
elokuva samana päivänä kun mun veljen lentokone tippuis on niin
ironinen ja epätodennäköinen, että niin ei voi käydä. Eikä
käynytkään.
Tapaus, jossa kaveri kirjottais blogia
epäonnistumisistaan ja ahdingoistaan elokuvakäsikirjoittamisessa
nousten kuitenkin vähitellen onnistumisiin ja lopulta ihka-aidoks ja
oikeaks elokuvakäsikirjoittajaks nauttien suuren yleisön suosiota
ja huimien rahasummien loputtomalta tuntuvaa flowta on vähintään
yhtä epätodennäköistä. Mut oishan se nyt siistiä.
That being said, teen heti aluksi
selväksi, että kirjoitan tätä blogia ennen kaikkea itseäni
varten. Tulen vetoamaan tähän siinä vaiheessa kun parhaista
yrityksistäni luoda mielenkiintoista, elämänmakuista ja nokkelaa
tekstiä huolimatta lukijakuntani ei nouse yli kolmen. Aion siinä
tapauksessa myös nirpistää nokkaani teille kaikille, jotka ette
tekstejäni lue, olla miettimättä sitä, että ettette siinä
tapauksessa lue tätäkään ja vedota siihen tosiasiaan, että olen
luova ja, että minua ei liikuta pätkääkään tykkäävätkö muut
teksteistäni tai ajatuksistani, koska suurin syy tähän kaikkeen on
muodikas itsensä toteuttamisen tarve. Nih.
Asiaan.
Asiaan.
Käsikirjoittamiseen liittyy haasteita. Ainakin mulla. Myös kuulemma muilla. Mun kohtaamat haasteet saattaa silti olla
erilaisia kuin muilla. Mut tuskin. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa niistä.
Elokuviin liittyy taikaa. En usko
taikaan. Mutta elokuvissa sitä vaan on. Mun mielestä. Ja monien
muidenkin. Ajattelin kirjoitella tästäkin ihmejutusta.
Elämä ei oo elokuvaa. Elokuvat ei oo
elämä. (see what I did thar?). Voi olla, että välillä avaudun tämänkin dilemman aiheuttamista turhautumisista.
Riittänee täksi kerraksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)